|
Tarkoin varjellut suippohuulet |
Copyright
© Helena Telkänranta |
Uhanalainen suippohuulisarvikuono on vaarassa kuolla sukupuuttoon salametsästyksen takia. Malawissa sarvikuonoja suojaavat henkivartijat ja satelliittipaikantimet. Sarvikuonon poikanen astelee emonsa perässä Afrikan paahteisessa iltapäivässä. Vähän matkan päässä, takkuisen pensaikon varjoissa, piileskelee maastopukuinen afrikkalaismies, joka seuraa niitä herkeämättä. Salametsästäjä? Ei, vaan suomalaisin rahoin palkattu henkivartija, joka valvoo emon ja poikasen turvallisuutta. Suippohuulisarvikuono on erittäin uhanalainen eläinlaji. Metsästyksen seurauksena lajin yksilömäärä maailmassa romahti 95 prosentilla 1970-luvun ja 1990-luvun välillä. Viime vuosina kanta on ollut aktiivisen suojelun ansiosta pienessä nousussa, mutta lajin pelastuminen sukupuutolta on vielä kaikkea muuta kuin varmaa. Afrikan kaakkoisosassa sijaitseva Malawi on yksi niistä valtioista, joissa tämän jykevän jättiläisen kantaa elvytetään. Sarvikuonot on metsästetty Malawistakin sukupuuttoon, mutta 1990-luvun aikana malawilaiseen Liwonden kansallispuistoon siirrettiin eteläafrikkalaisilta suojelualueilta kolme suippohuulisarvikuonopariskuntaa. Jättiläisten lempi on leiskunut uudellakin asuinalueella: Liwondessa on syntynyt kahdeksan poikasta, joista viimeisin kesällä 2004. Hyvä suoritus eläimiltä, jotka saavat yhden poikasen kerrallaan ja joiden kantoaika on lähes puolitoista vuotta. Esihistoriallisesta ulkonäöstään huolimatta suippohuulisarvikuonot ovat herkkiä eläimiä, jotka toipuvat siirrosta hitaasti. ”Lajin yksi erikoispiirre näyttäisi olevan, että vielä pitkän aikaa siirron jälkeen lähes kaikki syntyvät poikaset ovat uroksia”, kertoo Dennis Davidson Endangered Species Circle of Malawi -järjestöstä. ”Täälläkin viisi ensimmäistä poikasta oli uroksia, ja vasta vuonna 2003 syntyi Dzimba, ensimmäinen naaras.” Kun urokset aikuistuivat ja hurmattavien morsioiden puuttuessa keskittyivät ottamaan mittaa toisistaan, kansallispuistossa alkoi olla kuumat paikat. Onneksi näille erittäin uhanalaisille eläimille riittää kysyntää. Osa urosjälkeläisistä siirrettiin muiden Afrikan maiden suojelualueille vahvistamaan niiden paikallista kantaa. Malawin sarvikuonojen suojeluprojektissa on mukana myös ympäristöjärjestö Suomen WWF. Rahoitus Suomen WWF:n osuuteen tulee osaksi Suomen ulkoasiainministeriöltä, osaksi yksityisiltä lahjoittajilta. Ministeriön osuus on kytketty lahjoitusvaroihin tavalla, joka tekee lahjoittamisen poikkeuksellisen helpoksi tavalliselle kansalaiselle: jokaista yksittäiseltä lahjoittajalta saatua euroa kohti ministeriö panostaa hankkeeseen neljä euroa. Osa rahoituksesta käytetään kyläläisten perustarpeiden turvaamiseen luontoa säästävin keinoin, osa suoraan sarvikuonojen suojeluun – kuten nuorinta poikasta ja sen emoa seuraavaan vartijaan. ”40 eurolla WWF saa palkattua sarvikuonon poikaselle henkivartijan kahdeksi viikoksi”, suojelujohtaja Jari Luukkonen havainnollistaa. Suomen WWF on lahjoittanut sarvikuonoprojektille myös kaksi satelliittipaikannuslaitetta, joiden kanssa henkivartijat seuraavat suojattejaan maastossa. Jos jotain sattuu, vartija tekee hälytyksen radiopuhelimella. Satelliittipaikannuslaitteen lähettämästä tiedosta apujoukot näkevät täsmälleen, minne on riennettävä. Paikannuslaitteista on myös jokapäiväistä hyötyä sarvikuonojen liikkeiden rekisteröinnissä. ”Vartioinnin ohella keräämme tietoa siitä, miten sarvikuonot käyttävät aluettaan ja millaisissa paikoissa ne liikkuvat”, Luukkonen kertoo. ”Vartija havainnoi myös, mitä sarvikuonot sillä alueella syövät. Näin saadaan kerättyä lisää perustietoa, joka on välttämätöntä sarvikuonojen suojelun suunnittelussa.” Jatkossa tekniikkaa tulevat kantamaan paitsi vartijat, myös eläimet itse. ”Tarkoituksenamme on asentaa radiolähetin jommallekummalle kahdesta nuorimmasta poikasesta. Näin sarvikuonojen liikkeitä pystytään seuraamaan vielä tarkemmin.” Sarvikuonon sarvi muodostuu karvojen kaltaisesta sarveisaineesta, jossa ei ole lainkaan tuntoaistia. Se on mainio paikka paikannuslähettimelle. Nukutusnuolella rauhoitetun sarvikuonon porataan reikä, jonka sisälle asetetaan pienikokoinen lähetin. Reikä valetaan umpeen. Lähetin on turvassa luonnonvoimilta ja putoamiselta,eikä se haittaa sarvikuonoa. Lähetin voi pelastaa kantajansa hengen. Luukkonen kertoo kokemuksista Nepalissa, jossa hän suojellaan intiansarvikuonoa. Kerran WWF:n paikalliset työntekijät havaitsivat, että yhden radiolähettimellä varustetun sarvikuonon signaali oli lakannut liikkumasta, ja he riensivät paikalle peläten pahinta. Sarvikuono oli salametsästäjien ansassa mutta yhä elossa. Salametsästäjät saatiin pidätettyä juuri ennen kuin he olisivat tappaneet eläimen, ja sarvikuono pääsi takaisin vapauteen. Aikaisemmin yleinen käytäntö salametsästyksen ehkäisemiseksi oli sahata suojelualueiden sarvikuonoilta sarvet pois. Sarvikuono pystyy elämään varsin mukavasti ilmankin koristuksiaan, mutta salametsästäjien uskottiin jättävän sarvettomat eläimet rauhaan, koska juuri sarvi on se ruumiinosa, joka maksaa maltaita pimeillä markkinoilla. Toisin kävi. ”Zimbabwen suojelualueilla havaittiin, että sarvettomat eläimet tapettiin aivan yhtä pian kuin koskemattomatkin sarvikuonot”, kertoo Bill Darby, Zimbabwen suurimman yksityisen riistansuojelualueen Save Valleyn suunnittelujohtaja. Ampumisten motiiviksi osoittautui salametsästäjien ajan säästäminen. ”Kun salametsästäjä on aikansa seurannut sarvikuonon jälkiä ja lopulta löytänyt sarvettoman eläimen, hänelle on kannattavaa ampua se pois kuleksimasta. Näin se ei enää jätä enempää jälkiä, joihin hän saattaisi uudestaan haaskata aikaansa”, Darby selittää. ”Nykyään Zimbabwessa ollaankin luopumassa sarvikuonojen sarvien leikkaamisesta.” Suojelun täytyy hyödyttää myös asukkaita ”Ympäröivien kylien asukkaat eivät aikaisemmin pitäneet lainkaan siitä, että Liwondessa on kansallispuisto”, kertoo puiston johtaja Jarvaz Tamala. Malawi on yksi maailman köyhimmistä maista, ja nälänhätiä on koettu aivan viime vuosinakin. Liwonden alueen kyläläiset katselivat kaihoten kansallispuiston reheviä metsiä ja niiden runsasta riistaa. ”Etenkin 1990-luvun puolivälissä puistossa liikkui paljon salametsästäjiä.” Lihan lisäksi salametsästys tuo rahaa. Sarvikuonon sarvista maksetaan pimeillä markkinoilla suuria summia, mikä on melkoinen houkutus perheenisälle, jonka kodissa eletään nälkärajan tuntumassa. Ratkaisevaa on siis löytää keinoja, joilla asukkaat hyötyisivät sarvikuonoista enemmän elävinä kuin kuolleina. Luontomatkailijoiden vetonaulaksi sopii hyvin tällainen erittäin harvinainen ja samalla ristiriitaisuudessaan kiehtova eläinlaji – ujo jättiläinen, paksunahkainen tankki mutta pohjimmiltaan hyvin herkkä otus. ”Suhtautuminen suojeluun on nyt muuttumassa myönteisemmäksi, koska olemme tehneet parhaamme, jotta puistoon tulevista matkailijoista olisi hyötyä kyläläisille”, Tamala kertoo. ”Ohjaamme matkailijoita tutustumaan kylän elämään ja tapaamaan käsityöläisiä, joilta he voivat ostaa matkamuistoja.” Kansallispuiston muuttaminen asukkaiden menettämästä metsästysmaasta hyödylliseksi yhteistyökumppaniksi on hanke, johon osallistuvat suomalaisetkin. ”Olemme rakentaneet kansallispuistoon ympäristökasvatuskeskuksen ja peruskorjanneet toisen”, kertoo suojelujohtaja Jari Luukkonen Suomen WWF:stä. Keskusten tarjoamasta tiedosta hyötyvät sekä asukkaat että koululaiset, ja ne myös houkuttelevat alueelle lisää matkailijoita. Suomen WWF:n aloitteesta Malawissa on myös käynnistetty metsää säästävien, viljelyjätteestä valmistettavien polttobrikettien tuotanto, jolla korvataan luonnosta kerättävää polttopuuta. Brikettien valmistus helpottaa arkielämää ja tuo tuloja etenkin maaseudun vähävaraisille naisille. Samalla se hidastaa yhtä Afrikan pahimmista ympäristöongelmista, metsien katoamista. Malawin valtiokin on menettänyt puolet alkuperäisestä metsäpinta-alasta, ja loputkin ovat hupenemassa nopeasti. Etenkin köyhimmissä kehitysmaissa luonnonsuojelua, ruoan riittävyyttä, koulutusta ja terveydenhuoltoa on kutakin mahdollista edistää vain silloin, jos kaikki kolme muuta ovat suunnitelmissa mukana. Jos yhdenkin jättää pois, koko korttitalo kaatuu. ”Liwonden koulu on kansallispuiston perustama”, kertoo puistossa safari- ja majoituspalveluja järjestävän Mvuu Campin johtaja Hans van der Heiden. ”Oma yritykseni on puolestaan tukenut muita lähiseudun kouluja muun muassa rakentamalla niihin kunnolliset wc-tilat. Samalla kerromme kouluissa luonnonsuojelun merkityksestä. Hiljattain paikallinen kirkko alkoi pitää AIDS-orvoille koulua, jossa on jo 200 lasta, ja me lahjoitamme heille kuukausittain rahaa kirjoihin ja kyniin.” Van der Heiden on hollantilaissyntyinen ekologi, joka on työskennellyt pitkään ensin Zimbabwessa ja nyt Malawissa. Hänen johtamansa Mvuu Camp on osa Wilderness Safaris -luontomatkailuketjua, joka vuonna 2003 sai National Geographic Traveler -lehden myöntämän palkinnon maailman parhaana luontomatkailuyrityksenä. Tietokulma: Sarville on kysyntää • Sarvikuonojen tulevaisuudelle ratkaisevinta on, kuinka kauan niiden sarville riittää kysyntää. • Sarvijauhe on hyvin haluttua perinteisessä kiinalaisessa lääkinnässä, jossa sen uskotaan parantavan paitsi miesten potenssia myös lukemattomia vaivoja, kuten kuumetta, epilepsiaa ja AIDS:ia. • Jemenissä perinteiseen seremonia-asuun kuuluvien tikarien kahvat tehdään sarvikuonon sarvesta, useimmiten juuri suippohuulisarvikuonosta. Tikarien hinnan ja kysynnän moninkertaistuminen 1970-luvulla johti osaltaan salametsästyksen huimaan kasvuun, joka syöksi suippohuulisarvikuonon lähelle sukupuuttoa. |
