|
Viihtyvätkö eläimet eläintarhassa? |
Copyright
© Helena Telkänranta |
Eläintarhassa käyminen on useimmille meistä tuttu kokemus. Mutta millainen paikka eläintarha mahtaa olla, kun sen kokee aidan toiselta puolelta? ”Siitä, miten eläimet reagoivat vankeuteen, on olemassa aika paljon tietoa”, Korkeasaaren eläintarhan johtaja Seppo Turunen kertoo. ”Tiedetään muun muassa, että eri eläinlajit eroavat toisistaan valtavasti siinä, miten ne sopeutuvat tarhoihin. Eläintarhaelämään helposti sopeutuvia lajeja ovat muun muassa monet märehtijät. ”Laumaeläimet on yleensä helpompi saada viihtymään eläintarhassa kuin lajit, jotka elävät luonnossa yksittäin”, hän kertoo. Yksi syy on, että laumaeläinten on helpompi tottua aidan toisella puolella parveilevaan yleisöön kuin luontaisten erakkojen. Turunen huomauttaa, ettei ole sattumaa, että lähes kaikki kotieläimiksi kesytetyt eläimet ovat laumoina eläviä lajeja. Poikkeuksiakin on. ”Kissaeläimetkin sopeutuvat melko hyvin”, Turunen sanoo. ”Ja esimerkiksi ahma on luonnossa todellinen erakko. Silti sekin tottuu eläintarhaoloihin ja tulee katselemaan yleisöä aivan läheltä.” Lisääntymisaikana nekin eläimet, jotka ovat tottuneet yleisöön, joutuvat toisenlaisten tuntemusten valtaan. ”Kun eläimillä on vastasyntyneet poikaset, ne voivat olla hyvin herkkiä kaikille häiriöille”, Turunen sanoo. ”Silloin edes hoitajat eivät mene alueelle, jolla emot poikasineen ovat.” Nisäkkäät sopeutuvat lintuja helpommin ”Linnuista esimerkiksi pöllöt sopeutuvat hyvin, ovat rauhallisia ja lisääntyvät. Ryhmänä linnut ovat kuitenkin vaikeampia saada viihtymään kuin nisäkkäät. Yksi syy varmaankin on, että niiden vaatimukset liikkumatilan suhteen ovat erilaiset kuin nisäkkäillä”, Turunen pohtii. Joillekin lajeille tarhaelämä ei sopisi edes teoriassa. ”Esimerkiksi tervapääsky viettää suurimman osan elämästään ilmassa. Tällaista lajia ei olisi mitään mieltä yrittää pitää eläintarhassa.” Turusen mukaan yksi tärkeimmistä valintatilanteista on siinä vaiheessa, jossa harkitaan, mitä lajeja eläintarhaan ylipäänsä otetaan. ”Korkeasaareen hankittavat eläimet tulevat muiden eläintarhojen kasvatusohjelmista”, hän kertoo. Tämä rajoittaa lajivalikoimaa jo valmiiksi. Maailman eläintarhoissa kasvatetaan yhteensä muutamaa tuhatta eläinlajia. Luonnossa jo pelkkiä nisäkäslajeja on runsaat neljä ja puoli tuhatta ja lintulajeja vajaat kymmenen tuhatta. Jos tarjolle tulisi eläintarhoille aivan upouusi laji, Korkeasaareen sitä ei otettaisi. ”Tänne otettavien lajien on oltava sellaisia, että niiden hoidosta ja tarhoihin sopeutumisesta on kokemusta”, Turunen sanoo. ”Emme myöskään ota sellaisia lajeja, jotka tarvitsisivat hyvin suuria tiloja. Eikä näissä oloissa kannattaisi pitää lämpimien maiden kookkaita lajeja kuin norsuja, kirahveja tai sarvikuonoja.” Korkeasaaressa on myös päädytty luopumaan joistakin eläinlajeista. Yksi tällainen on erakkoiibis, erittäin uhanalainen lintulaji. Lajin viimeiset luonnonvaraiset yksilöt sinnittelevät Marokossa ja Syyriassa, ja monien muiden uhanalaisten lajien tavoin eläintarhat pyrkivät turvaamaan sitä sukupuutolta. ”Korkeasaaressa erakkoiibiksiä oli vaikea saada viihtymään, joten annoimme ne sellaiseen eteläisempään eläintarhaan, jossa niille oli paremmat tilat”, Turunen kertoo. ”Työllisyys” viihtyvyyden mittarina Jotta eläin itse tuntisi olonsa hyväksi, se tarvitsee muutakin kuin oikeanlaista ruokaa ja kohtalaiset tilat. ”Eläinten pitää antaa puuhata. Kaikki eläimet tarvitsevat pohdittavaa, esimerkiksi piilotetun ruoan etsimistä”, Turunen korostaa. Moniin ulkomaisiin eläintarhoihin verrattuna Korkeasaaressa on panostettu melko paljon eläinten olojen virikkeellistämiseen. ”Apinoille esimerkiksi piilotetaan ruokaa eri paikkoihin, ja ajoittain niiden kiipeilypuiden järjestystä vaihdetaan”, Turunen kertoo. ”Myös kissaeläimille piilotetaan ruokaa, ja pelkän lihan lisäksi annetaan välillä erikoisempia ruokia, joissa riittää tekemistä, ja joskus höyheniä pengottavaksi.” San Diegon eläintarhassa Yhdysvalloissa johtavana eläinlääkärinä pitkään toiminut Phillip Robinson pohdiskelee eläintarhaeläinten elämää vuonna 2004 ilmestyneessä kirjassaan Life at the Zoo. Behind the Scenes with the Animal Doctors. Hän toteaa, että yhtenä eläinten viihtymisen tai sen puutteen mittarina eläintarhoissa voisi käyttää niiden ”työttömyysastetta”. ”Luonnossa useimmat eläimet käyttävät suurimman osan ajastaan ruoan etsimiseen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen”, Robinson muistuttaa kirjassaan. ”Monissa eläintarhoissa eläimet ovat pitkästyneitä, koska niillä on liian vähän tekemistä.” Usein parhaat virikkeet löytyvät jäljittelemällä eläinten luonnollista ravinnonhankintaa. Korkeasaaressa kattohaikaroiden annetaan etsiä ruokaa laatikoista, joiden rei’itetystä kannesta ne mahtuvat työntämään pitkän nokkansa sisään. Luonnossa ne työntelisivät nokkaansa vesirajassa kelluviin ruo’onpätkiin tai niittyjen heinikkoon etsiessän sammakoita, kaloja ja matoja. Eräissä amerikkalaisissa eläintarhoissa on toteutettu samantapainen idea simpansseille. Luonnonvaraisista simpansseista jotkut pyydystävät termiittejä, joita ne pitävät herkullisina: simpanssi työntää korrenpätkän termiittipesään ja syö korteen takertuneet termiitit. Robinson kertoo kirjassaan, että eläintarhasimpanssit työntelevät aivan yhtä suurella hartaudella tikkuja keinotekoiseen termiittipesään, jonka sisällä on kaurapuuroa tai spagettikastiketta. Robottikävelyä ja muita stereotypioita Mistä voi sitten todella tietää, tunteeko eläin olonsa tyytyväiseksi vai onnettomaksi? ”Eläimiltä on muun muassa mitattu stressihormonitasoja”, Turunen kertoo. Niiden tulkinnassa on oltava huolellinen. Luonnossa stressihormonien määrät eläinten veressä vaihtelevat suuresti eri tilanteissa. Mutta jos stressihormonitaso on jatkuvasti korkealla, on ilmeistä, että eläin kokee elämänsä vaikeaksi. Vielä selkeämpi hälytysmerkki, jonka kuka tahansa näkee ilman mittalaitteitakin, on häiriintynyt käyttäytyminen. Eläintarhoissa näkee toisinaan eläimiä, jotka kävelevät tai juoksevat saman reitin yhä uudestaan ja uudestaan kuin robotit. Tällainen stereotyyppinen käyttäytyminen on eläimen reaktio siihen, että se kokee ympäristöönsä sopeutumisen mahdottomaksi. Korkeasaaressa tällaista näkee harvoin, mutta tarkkasilmäinen kävijä yleensä kyllä huomaa sitä. ”Meillä on muutama yksilö, joilla on stereotyyppisiä käyttäytymismalleja”, Turunen sanoo. ”Osa niistä, kuten yksi amurintiikeri ja amurinleopardi, ovat tulleet meille sellaisista tarhoista, joissa ne ovat olleet hyvin pienissä tiloissa. Siellä ne ovat joutuneet kiertämään häkkiä, jonka pituus on ollut vain muutaman metrin. Tällainen käyttäytyminen on sitten jäänyt päälle.” Tutkijat pitävät todennäköisenä, että stereotyyppinen käyttäytyminen on eläimen eräänlainen yritys huumata itsensä. Saman liikkeen jatkuva toistaminen saa nimittäin aivoissa erittymään pieniä määriä mielihyväkemikaaleja. Valitettavasti stereotyyppinen käyttäytyminen vie ojasta allikkoon, koska sen on havaittu aiheuttavan eläimissä myös yhä lisääntyvää ahdistuneisuuden tunnetta. Eläinten kiusaaminen lisääntynyt Yksi eläinten elämään vaikuttava tekijä on tietenkin yleisö. Korkeasaaren henkilökunta on joutunut hämmästyneenä huomaamaan, että eläinten kiusaaminen on lisääntynyt viime vuosina. ”Sitä esiintyy erityisesti koululaisryhmissä, joita käy toukokuun lopulla. Jotkut lapset heittelevät eläimiä kivillä”, Turunen kertoo. ”Aikaisemmin sellaista ei ole havaittu, mutta muutamina viime vuosina tällaiseen on jouduttu puuttumaan aika useasti.” Millaisia terveisiä Turunen haluaisi välittää tarhansa yleisölle – sen lisäksi että eivät kiusaisi eläimiä? ”Toivoisin kävijöiden muistavan, että tämä on sellainen eläintarha, jossa eläimille on annettu aika paljon piiloutumispaikkoja”, hän sanoo. ”Eläinten kannalta on hyvä, että niillä on valinnanvaraa ja mahdollisuus omaan rauhaan. Yleisön kannattaa siis käyttää vähän enemmän aikaa ja odotella löytääkseen sen eläimen, jos se ei heti ole näkyvillä paistattelemassa.” Eläintarha on kuin avaruusalus Niitäkin ihmisiä on, joiden mielestä eläinten pitäminen eläintarhassa on itsessään väärin, eläinten oloista riippumatta. Phillip Robinson puntaroi tätä näkemystä kirjassaan. ”Jos kysytään, onko eläintarhojen olemassaolo väärin, sama kysymys on esitettävä myös lemmikkieläimistä ja ratsastus- ja ravihevosista”, hän kirjoittaa. Myös Turunen on kohdannut ihmisiä, jotka vastustavat eläintarhoja periaatesyistä. Hän muistuttaa, että asiassa on toinenkin puoli: eläintarhojen perimmäinen tehtävä luonnonsuojelun edistäjänä ja uhanalaisten lajien säilymisen turvaajana. Robinson vetää eläintenpidon eettisyyden rajan siihen, onko eläimille järjestetty sellaiset olot, joissa jokainen yksilö voi hyvin. ”Eläintarhojen olosuhteiden ja hoidon yksityiskohdissa tehtävät ratkaisut vaikuttavat suuresti eläinten terveyteen ja hyvinvointiin”, hän huomauttaa. ”On muistettava, että eläminen eläintarhassa on eläimelle täsmälleen sama tilanne kuin matkustaminen avaruusaluksessa on ihmiselle. Eloonjääminen ja elämisen laatu riippuvat täysin siitä, kuinka hyvin aluksen elämää ylläpitävät toiminnot on suunniteltu ja käytännössä hoidettu.” Yksilöiden hyvinvointia arvioitaessa ei voi välttyä huomaamasta, että Korkeasaaren papukaijoilla ja kaneilla on moninkertaisesti suuremmat tilat, enemmän virikkeitä ja luonnollisemmat sosiaaliset ryhmät kuin suurella enemmistöllä niistä kaijoista ja kaneista, jotka elävät lemmikkeinä. Turunen toteaa, että vielä suurempi ero on, jos eläintarhaeläinten oloja ja tiloja verrataan useimpien tuotantoeläinten, kuten lehmien, sikojen tai kanojen oloihin. ”Kun katsoo tuotantoeläinten tehokasvatusta, siinä on menty hyvin monien rajojen yli. Usein hoitokaan ei kohdistu muuhun kuin siihen koko laumaan. Täällä eläimet kuitenkin hoidetaan yksilöllisesti, ja jokaisen yksilön vointi katsotaan päivittäin.” Työläs ateria kiehtoo harmaakarhua Usein ajatellaan, että kotieläinten tai eläintarhaeläinten elämä on mukavaa, kun ruoka tuodaan valmiina kuonon eteen. Todellisuudessa liian helppo ruoka voi kuitenkin vähentää eläimen viihtyvyyttä sen sijaan, että se lisäisi sitä. Yhdysvaltalainen tutkija Ragen Trudelle-Schwarz on selvittänyt ruoanhankintaan liittyvien haasteiden merkitystä eläintarhassa eläville harmaakarhuille. Harmaakarhu on meikäläisen karhun pohjoisamerikkalainen alalaji. Trudelle-Schwarzin mukaan se on hyvä esimerkki eläimestä, jolla voi olettaa olevan synnynnäinen tarve tutkia uudenlaisia ravintolähteitä. Tällainen sisäinen tarve on kehittynyt erittäin monille eläinlajeille, koska luonnossa se edistää tehokasta ruoanhankintaa. Trudelle-Scwarz antoi eläintarhakarhuille viisi vaihtoehtoa: omenoita, lohta, jäälohkareita joiden sisälle oli jäädytetty omena, jäälohkareita joiden sisällä piili lohenpala sekä pelkkiä jäälohkareita. ”Suosituimmiksi osoittautuivat jäälohkareen sisällä olevat ruoat”, Trudelle-Schwarz kertoi vieraillessaan viime syksynä Helsingissä, missä hän kertoi tutkimustuloksistaan soveltavan etologian tutkijajärjestön ISAE:n konferenssissa. ”Yllätyimme siitä, että karhut suosivat jäädytettyjä ruokia jopa ollessaan selvästi nälkäisiä”, hän kertoo. ”Silloinhan niiden luulisi keskittyvän helposti saatavaan ruokaan. Tämä osoittaa, että tilaisuus aktiiviseen toimintaan ruoan kanssa todella on karhuille tärkeää.” ”Toisessa kokeessa annoimme omenoita sellaisenaan eli ’ilmaiseksi’ ja toisaalta puulaatikoita, joiden sisällä oli omenoita. Silloinkin karhut olivat kiinnostuneempia laatikoissa olevista omenoista”, Trudelle-Schwarz kertoo. Hän uskoo, että tuloksista voisi olla hyötyä karhujen ruokinnan kehittämisessä eläintarhaoloissa. Eläintarhojen haitari on laaja Ensimmäisenä varsinaisena eläintarhana pidetään yleensä Itävallan Wienissä sijaitsevaa Schönbrunnin eläintarhaa, joka perustettiin vuonna 1752. Sitäkin ennen oli nähty monenlaisia sirkuksia ja kiertäviä eläinnäyttelyitä. Niissä eläinten olot olivat erittäin ahtaat ja kuolleisuus suurta. Eläintarhojen alkuaikoina tietämys useimpien lajien ravinnosta ja hoidosta oli vielä hyvin puutteellista, eivätkä olotkaan paljon poikenneet sirkuseläinten ahtaista kopperoista. Kun Eurooppaan perustettiin ensimmäisiä eläinsuojeluyhdistyksiä 1800-luvun alkupuoliskolla, monet niiden kampanjoista suunnattiin eläintarhaeläinten olojen parantamiseen. Myöhemmin alkoi kehittyä myös eläintarhaeläinlääketiede, ja 1900-luvulta alkaen on otettu suuria edistysaskelia eläinten käyttäytymisen ja hyvinvoinnin ymmärtämisessä. 2000-luvulla maailman eläintarhat poikkeavat toisistaan enemmän kuin koskaan ennen. ”Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Australiassa on vallalla filosofia, jossa eläimet pyritään aika hyvin ottamaan huomioon yksilöinä”, Korkeasaaren johtaja Seppo Turunen sanoo. ”Sama ajattelutapa tunnustettaisiin varmaan Itä-Euroopassakin, mutta varojen vähyyden takia sitä ei siellä oikein voida toteuttaa.” ”Kaukoidässä asenne eläimiin on toisenlainen. Siellä näkee eläimiä oloissa, jotka meidän näkökulmastamme ovat hyvin alkeelliset. Etelä-Amerikassa taas on joitain oikein hyviä ja moderneja eläintarhoja, mutta on myös aivan toisenlaisia.” Kovin kauas ei tarvitse mennä huomatakseen joutuneensa aikakoneeseen, joka vie matkustajansa menneiden vuosisatojen eläintarhahistoriaan. Muuan turisti palasi Romaniasta järkyttyneenä katseltuaan Bukarestin eläintarhassa pientä häkkiä, jossa karhut huojuttivat itseään stereotyyppisesti eivätkä mahtuneet edes seisomaan. Jopa maineikas Lontoon eläintarha on saanut kovaa kritiikkiä siitä, että se pitää norsujaan ja sarvikuonojaan melko pienissä betonikaukaloissa vailla sen kummempaa tekemistä. Yleisön arvostelu yltyi välillä niin voimakkaaksi, että koko eläintarha oli vähällä tulla lakkautetuksi vuonna 1992. EU-maissa pahimmilta pohjanoteerauksilta eläinten oloissa suojaa eläintarhadirektiivi, joka määrittelee minimivaatimukset eläinten oloille. Joillain mailla, kuten Pohjoismailla, on lisäksi omia säädöksiä, jotka edellyttävät väljempiä tiloja kuin direktiivi. Eläintarhojen kehittämisen edelläkävijämaissa – joihin Suomikin lukeutuu – uusin suuntaus on, että edistyneimmät tarhat osallistuvat myös luonnossa tehtäviin suojeluprojekteihin rahoittamalla niitä ja tiedottamalla niistä yleisölle. Korkeasaarella tällaisia suojeluhankkeita on muun muassa Brasilian rannikkosademetsissä, missä elävät maailman viimeiset kultaleijona-apinat, sekä Kiinan ja Venäjän rajaseudulla, jossa suojellaan maailman ainoita luonnonvaraisia amurinleopardeja. ”Tällaisia hankkeita on varmaankin tulevaisuudessa yhä enemmän. Sen pitäisi tulla lopulta eläintarhan päätehtäväksi”, Turunen visioi. ”Korkeasaaressa pidettävät lajit olisivat yhä enemmän juuri niitä, joihin liittyen meillä olisi luonnossa jokin suojeluhanke. Täällä Korkeasaaressa sitten kerrottaisiin yleisölle lajin tilanteesta ja suojelutoiminnasta luonnossa.” |
